Siinä lienee syy onnelliseen ongelmaan

Taas on tapahtunut niin paljon mutta niin vähän että on jäljellä vain kasa kuvia ja vähän kirjoitettavaakin. Mimmillä tyttöjen iltaa, jäätelöä ja ihan vain olemista. Elokuvia ja mustekynällä kirjoittamista. Viikolla ei tapahdu mitään ja viikonloppuna taas Tiinalle. Herkuttelua, taas äärettömän mielenkiintoisia kuvia ja kylmyys. Elokuva jota voi katsoa vain yksi ilme naamalla ja teetä. Mennään nukkumaan meille yllättävän aikaisin ja herätään vielä aikaisempaa. Tiinan riparijuttuja. Elisen luona musiikkia ja ihan vaan oleskelua. Illalla vasta kotiin ja uuden kerran suunnittelua jo. Nykyään mitään ei tapahdu ilman Tiinaa ja Eliseä. Huomaan kirjoittavani vain viikonlopuista. No, eihän viikolla tapahdu mitään. 

Viimeviikonloppuna piti mennä Tampereelle. Se sitten peruuntui taas ja ikävöinti tuntuu vaan pahalta. Onneksi viikonloppu meni sitten isosiskon kanssa. Ylpeys ja ennakkoluulo ensin leffana sitten kolme lukua kirjana. Koirat on ihania ja pannari on hyvää. Sisko on yksi parhaimmista ystävistä ja ulkona on ihan kaunista yhdentoista aikaan illalla.

Nyt on vuosi siitäkin. Jotenkin aina tulee mietittyä uuden vuoden alussa, kuinka kaikesta on vuosi. Mutta nyt siitäkin on vuosi. Vuosi sitten tänään heräsin Tampereella kovin onnellisena. Kylläpä jostain hetkestä voi pudota ryminällä alas. Kun mietin mitä kaikkea tähän vuoteen näiden hetkien välillä on mahtunut, hymyilyttää ja itkettää samaan aikaan. Kumpaa enemmän, vaikea sanoa. Mutta nyt eniten hymyilyttää se, miten joku, jonka vuosi sitten tunsi vain nimeltä, voi nyt aiheuttaa hymyn. Joku, josta tahtoo oppia ja muistaa ulkoa millainen se on päästä varpaisiin, laskea kaikki hiukset sen päässä ja oppia millainen se on kun se nauraa. Tai itkee. Millainen sen rintakehä on kun se nousee ja laskee kun se hengittää. Olisi vain kiva uskaltaa laskea kilvet ja ottaa vastaan se kaikki siitä. Uskaltaa pyytää sitä kertomaan. Ja sekin vähän hymyilyttää, miten joku joka merkkasi silloin vuosi sitten paljon, ei ole enää mitään. Ei tarvitse olla, ei halua sen olevan mitään muuta, kuin se ihminen joka oli joskus kaikki, mutta nyt ei ole enää sitä. Mun kaikkeni ei koostu enää vain yhdestä ihmisestä. Se koostuu monista asioista ja joskus mä vielä huudan hymyillen sitä kaikkea kovaan ääneen kesäyöhön mun lempipaikassani. Vain niiden läsnäollessa, jotka ovat osa sitä mun kaikkea. Joskus mä vielä uskallan.

♥Clarissa.