Your lipstick stains

 Koulu alkoi. Toisaalta kivaa mutta myös hieman turhauttavaa. 6-8 luokkien englantia, ihan tosi turhauttavaa. Väsymystä koulussa, mutta pysytellään hereillä. Paljon musiikkia bussissa ja läksyjä kotona. Nyt mä jopa teen niitä. Melko hiljaa puolen päivää ja kotiin tultua puhuu niin paljon että kurkkuun sattuu. Sisko ja meidän silmät. Melko suurta onnellisuutta. Palkka ja ihan itse ansaitut rahat. Niin sitä menee kun tuleekin. Ostin itselleni paitoja, huivin ja kaikkea muuta pientä kivaa. Materialismionnellisuus. Katri tuli ja onnellisempi ei voisi olla. Millaan tutustuminen ja äkillinen päätös että jäädäämpä Poriin yöksi. No huhhuh. Niin paljon rakkautta yhdessä kämpässä että räjähtää. Annis ja sen paikan kauneus. Kun jossain vaiheessa yötä unohtaa miten hengittää oikein ja se kaikki kun taas ei mikään painaa rintakehää. Lopuksi vain Katri voi vapauttaa paineen ja uni tulee helpommin. Uusia ihmisiä. Haluan kovin värjätä hiukset. Tulee mietittyä että millaista elämä olisi jos ei olisi tutustunut viimesyksynä Tommyyn. Elämäni paras mutta toisaalta kamalin vuosi. Parhaus silti voittaa. Tähän asti. Mulla on vaan niin paljon rakkaita nykyään. Ensiviikonloppuna Tampereelle vihdoin taas. Mutta ennen sitä mä käyn koulua taas toiset viis päivää. Öitä.

Sinä olet kauniimpi kaduilla, loisteputkimaailman valoissa

Kun on ikävä. Lenkeillä käyminen, joka syksyn rituaali. Kaikki sanoo talvi tekee tuloaan, korjaan ja sanon ei, vaan syksy tekee tuloaan. Kaikki tuntuvat unohtavan että kahden vuodenajan välissä on aina se yksi. Kuusi elokuvaa, sipsiä ja karkkia. Puhelimessa sanoja Terveisiä ja sinne samoin, nähdäänhän pian ja on ikävä. Mukavasti nukkuminen. Avointa keskustelua. Tuntuu että näen hieman kirkkaammin. Olen kunnossa mutta rikki. Tällä hetkellä onnettomuus on piilossa. Kun on järjetön ikävä Tampereelle ja rakkaita ihmisiä ja rintakehään sattuu se. Se vain putkahtaa mieleen välillä, sohvalla kotona, kaupassa. Sain postissa kirjan lainaan. Ihana Heini. Luen sen kyllä. Kirjoitin kirjeen. Olenko täällä ystäviäni vai itseäni varten? Kun käännän koristetyynyä ja lamaannun sille painuneista itkun jäljistä. Ripsiväritahrat sillä tyynyllä ja koitan muistaa miltä kerralta nuo ovat. Hirveä vatsakipu ja olen yht'äkkiä kuin pieni lapsi. Kipu hälvenee kun juttelee Janitan kanssa koneella. Viimeinen lomaviikko alkaa. Siitä on viikko, mutta se tuntuu kuukaudelta. Syyskuun ensimmäisenä viikonloppuna nähdään. Se on lupaus. Odotan kovasti palkkaani tältä kuulta. Kun alkaa olla selvää mitä tuntee ja sanoo sen ääneen. On pääsemässä yli mutta ei ihan. Kun rakastaa niin tajuttomasti niitä siellä ja sitä yhtä täällä. tunnistatte itsenne. Kai mä nyt alan nukkumaan ja mietin miten hämmentävän onnelliseksi oon muuttunut parissa viikossa. Ja kuinka ihanaa on kun on niitä jotka osaa pitää sen yllä. Platoninen Rakkaus.

Meillä ei oo pienintäkään aikomusta mennä vielä nukkumaan, ei nuorena tarvitse nukkua, eihän?

Vaikka mulla alkaakin koulu vasta kahen viikon päästä, loma alkaa olla ohi. Muilla alkaa koulut. Se on ohi. En tahdo myöntää sitä. En voi myöntää sitä, enkä aio. Jos myönnän sen, tapan viimeisenkin hivenen siitä ihanasta ajatuksesta, että kesä ei lopu ikinä. Juuri tämä kesä ei saisi loppua ikinä. Olen saanut niin paljon ihania uusia ystäviä ja vanhoista on tullut entistä rakkaampia. Otin kehooni kuvan joka pysyy siinä loppuelämäni. On tuntunut hyvältä, erittäin pahalta, surulliselta, iloiselta, sekavalta, vihaiselta ja uskomattomalta. Olen tehnyt ja kokenut paljon. Lopullisia ja loputtomia asioita. Enemmän kuin yhtenäkään kesänä ikinä. Ja silti, enemmänkin olisi saanut tapahtua. Olen myös muuttunut paljon. Kesällä olen elossa, henki kulkee helpommin ja paremmin. Onneksi ystävät säilyy vaikka tämä kesä ei ehkä säily. Onneksi minulla on kuvat ja muistot, Itken tehdessäni tätä postausta. Voisin elää viimeisimmät hetket uudestaan ja uudestaan. Olen myös tällä hetkellä onnellisempi ja surullisempi kuin koko kesänä. Hassua. Toivottavasti onnellisuus voittaa. Voittaahan se.

Koffin puisto pikkuhiljaa
tyhjenee mut meillä ei oo
pienintäkään aikomusta
mennä vielä nukkumaan
ei nuorena tarvitse nukkua
eihän?

Me ollaan aivan fiiliksissä
Leevi and the Leavingsistä
patterit on loppu mutta
saamme vielä kuulla että
räntää ja rakeista verta rakkain
vielä sataa rakkain

Me elämme viimeistä kesää
elämme viimeistä kesää

Mä en ole sinun etkä
sinä ole minun mutta
jos katsot ihan tarkkaan
Hietalahden rantaan
tuo risteilijä on valmis
kohta

Minun pääni sinun sylissäsi
on kaikki sinun sylissäsi
kuuntelen sun hengitystä
missähän me ollaan
kuusikymmentäneljä-vuotiaina
täälläkö ollaan silloin?

Me elämme viimeistä kesää
elämme viimeistä kesää

Kuuntele kuinka sieluni laulaa, outoja musisoi
Kuuntele kuinka meret pauhaa, harjuilla huminoi
Me elämme viimeistä kesää
elämme viimeistä kesää

 Koffin puisto pikkuhiljaa
tyhjenee mut meillä ei oo
pienintäkään aikomusta
mennä vielä nukkumaan
ei nuorena tarvitse nukkua.
Olavi Uusivirta-Viimeinen kesä

Nukutaan paha maailma pois kokonaan

 Tampereessa on sitä jotain. Tampere tekee. Perjantaina kirvatsissa kuuntelemassa porisperessä esiintyviä The 69 eyes ja Michael Monroe. Nähtiin lavalle. Lauantaina Tampere kutsui minua ja Janitaa. Siellä oli kaikki ihanat ja rakkaat ihmiset. Katri, Liila ja Ella. Vapaa Nekala ja kuumuudessa kävely. Tuttuja naamoja, tuli juteltua aika monien kanssa. Vain muutama julkasukelponen kuva. Hämäryyttä. Pitkä yö. Elämä virtasi suonissa. Hassuja puheluita ja viestejä. Tahatonta kiukkusuutta. Sunnuntaina hiustenleikkuuta, tienasin kympin. Sukkahousut oli menneet rikki ja isosti. Nitisevä bussi, ulkona taas ihan hirveän kuuma. Koskenranta ja Tommy. Miten voi ilostua niin paljon niin monien ihmisten näkemisestä? Koska ne on niin rakkaita. Kaupassa käynti kolme kertaa Tommyn kanssa ja sitten puoljuoksua juna-asemalle. Liian pian. mutta nyt en itkenyt. Puutunut olo. Junassa nukuin. Olisin halunnut jäädä Tampereelle, siellä on onnellisimmillaan. Ehkä Torstaina taas. Nyt töitä, töitä, töitä ja lisää töitä. Näin Karon kaupungilla, se melkein alko itkee kun näki mut, siitä oli yli vuosi. Muilla alkaa koulut ensiviikolla. Jännittää niidenkin puolesta. Ikävä rakkaita ihmisiä. Kai tää sekava teksti saa nyt riittää.