Luuhun asti on tehnyt työnsä aurinko, kaunis, armoton, hiiltä suudelman perintö

Onnen tunne on niin hauras että se menee melkein heti rikki.

Kevät. Se tulee kirkastamaan puut ja taivas näyttää siniseltä. Miten paljon voi piristää avoin taivas? Aurinko jonka lämmön tuntee antaa toivoa että ehkä kesä tulee vielä. Ehkä kaikki ei olekaan yhtä raskasta kuin ne harmaat pilvet taivaalla. Ehkä. Onneksi välillä voi paeta siihen kirjaan jonka osaa ulkoa kannesta kanteen. Miten yksi kirjailija osaa kirjoittaa kaiken oikein? Jotenkin vaan hauras olo. Yksi tönäisy ja kaikki hajoaa. Sitä välillä miettii, että olenko minä paha ihminen? Sitä tulee mietittyä esimerkiksi niinä hetkinä, kun tajuaa että on pettänyt lupauksensa sellaiselle, joka ei voi vaikuttaa asiaan mitään. Sellaiselle, joka pyytää niin vähän, antaa niin paljon, mutta saa vain vähemmän. Sellaiselle, joka on riippuvainen minusta. Olenko minä paha? Välillä oikeat päätökset eivät ole niitä helpoimpia. Mutta ei saa olla itsekäs. Kai mä vaan olen niin pahoillani. Mä vaan toivon että kestän. Ehkä mä selviän silti. Miksi mulla ei voi ikinä olla helppoa kevättä? 

Kaikki on irrallaan. Onneksi mulla on jotain, mitä mulla ei viimekeväänä ollut. Jotain joka ottaa vapaaehtoisesti kannettavakseen niitä irrallisia asioita. Silti välillä tekisi mieli vain lähteä. Kylmästi. Välillä tekisi mieli huutaa, välillä tekisi mieli kertoa sille yhdelle kaikki. Silti tää vuosi muuttaa monen elämän.

Mun täytyy mennä siihen paikkaan missä on hiljaista, aina kaunista ja jos ihan pakko on.. siellä voi huutaa. 

♥Clarissa.