Luuhun asti on tehnyt työnsä aurinko, kaunis, armoton, hiiltä suudelman perintö

Onnen tunne on niin hauras että se menee melkein heti rikki.

Kevät. Se tulee kirkastamaan puut ja taivas näyttää siniseltä. Miten paljon voi piristää avoin taivas? Aurinko jonka lämmön tuntee antaa toivoa että ehkä kesä tulee vielä. Ehkä kaikki ei olekaan yhtä raskasta kuin ne harmaat pilvet taivaalla. Ehkä. Onneksi välillä voi paeta siihen kirjaan jonka osaa ulkoa kannesta kanteen. Miten yksi kirjailija osaa kirjoittaa kaiken oikein? Jotenkin vaan hauras olo. Yksi tönäisy ja kaikki hajoaa. Sitä välillä miettii, että olenko minä paha ihminen? Sitä tulee mietittyä esimerkiksi niinä hetkinä, kun tajuaa että on pettänyt lupauksensa sellaiselle, joka ei voi vaikuttaa asiaan mitään. Sellaiselle, joka pyytää niin vähän, antaa niin paljon, mutta saa vain vähemmän. Sellaiselle, joka on riippuvainen minusta. Olenko minä paha? Välillä oikeat päätökset eivät ole niitä helpoimpia. Mutta ei saa olla itsekäs. Kai mä vaan olen niin pahoillani. Mä vaan toivon että kestän. Ehkä mä selviän silti. Miksi mulla ei voi ikinä olla helppoa kevättä? 

Kaikki on irrallaan. Onneksi mulla on jotain, mitä mulla ei viimekeväänä ollut. Jotain joka ottaa vapaaehtoisesti kannettavakseen niitä irrallisia asioita. Silti välillä tekisi mieli vain lähteä. Kylmästi. Välillä tekisi mieli huutaa, välillä tekisi mieli kertoa sille yhdelle kaikki. Silti tää vuosi muuttaa monen elämän.

Mun täytyy mennä siihen paikkaan missä on hiljaista, aina kaunista ja jos ihan pakko on.. siellä voi huutaa. 

♥Clarissa.

Hetkeksi toisiko se sitä vaaraa, joka vatsassa vääntyi silloin

kun me silmät mustalla maalasimme
tupakkapaikalla kapinoimme~

Taas kahden viikonlopun ja hiihtoloman täydeltä juttua. Ensin Tiinalla suunnitellaan ja tehdään kolme tuntia ja Mira saa olla päivän prinsessa, lauletaan keuhkojen täydeltä satumaan tangoa ja ollaan hölmöjä. Mennään nukkumaan aikaisin ja herätään ennen kahtatoista. Ennenkuulumatonta. Sitten laiskotellaankin kaksi päivää ja tuli siinä Janitankin kanssa istuttua illan verran. Tiinan luona lämmitetään kaikki ruoat ja sitten kellään ei ole nälkä. Hengataan Tiinan ja Elisen kaa kolmestaan ja tehdään sprite-mehu-boolia ja katsotaan paranormaalia toimintaa. Piiloudutaan tyynykammioon. Bussilla ajelu on ihan kivaa kunhan on kuulokkeet. 

Mikään ei ole niin ihanaa kuin saada rahat kasaan ja reissu Tampereelle on totta. Mikään ei ole niin ihanaa kuin halata niitä rakkaita jotka näki pieni ikuisuus sitten viimeksi. Kun kaikki menee suunnitelmieen mukaan. Ja kun mikään ei mene. Ihan hyvillä tavoilla. Ihanaa päästä pakoon arjen ahdistusta ja on ihanaa kun saa asiat selviks ja voi hengähtää sen asian suhteen kunnolla ekaa kertaa vuoteen. Uusiin ihmisiin on kiva tutustua ja vanhojen tuttujen kaa on kiva luoda uusia muistoja. Nellinkin kanssa voi lähteä kävelylle johonkin pimeään ja tunnit voi muuttua minuuteiksi. Ja sitten kaikki olikin tulossa Poriin. Muutamasta asiasta voi olla varma, kuten siitä että mulla on jo kova ikävä takaisin. Huomenna on Maanantai ja koulua. Huono yhdistelmä.

♥Clarissa.

Leiki, että tää ei vois heikentää sua niin kuin tauti

Aika juoksee ja matelee samaan aikaan. Tammikuu ei loppunut ikinä, mutta nyt ollaankin Helmikuun puolessa välissä. Viimeisiin pariin viikkoon on mahtunut subwayn keksit ja ei-tehdä-mitään- ilta Tiinan kanssa. Syödään vain hyvin ja nukutaan paljon. On mahtunut kipeäksi tuleminen ja tetin kesken jääminen, jostain syystä animeen uudestaan rakastuminen ja huoneen järjestyksen muutos. Hassua miten huonekalujen siirtäminen pystyi ahdistamaan niin paljon. Se meni ohi. Punastuin hieman ja horoskoopit lupailee asioita. Onneksi on isosisko ja se pieni valkoinen. Tet viikon ja hiihtoloman väliin ahtautui turha viikko ja turhia päiviä. Hällä väliä- asenne painaa koulun päälle ja kohta haetaan taas. Pelottava ajatus. Kaipuu Tampereelle on ihan liian kova ja se olo kun ei tiedä. Ja kun tietää. Huomenna Tiinalle yöksi, pidetään välipäivä ja yökyläillään taas. Ehkä kaikki tästä selkenee, täytyy vaan antaa mennä ja nauraakin ehkä vähän päälle.

♥Clarissa.

Siinä lienee syy onnelliseen ongelmaan

Taas on tapahtunut niin paljon mutta niin vähän että on jäljellä vain kasa kuvia ja vähän kirjoitettavaakin. Mimmillä tyttöjen iltaa, jäätelöä ja ihan vain olemista. Elokuvia ja mustekynällä kirjoittamista. Viikolla ei tapahdu mitään ja viikonloppuna taas Tiinalle. Herkuttelua, taas äärettömän mielenkiintoisia kuvia ja kylmyys. Elokuva jota voi katsoa vain yksi ilme naamalla ja teetä. Mennään nukkumaan meille yllättävän aikaisin ja herätään vielä aikaisempaa. Tiinan riparijuttuja. Elisen luona musiikkia ja ihan vaan oleskelua. Illalla vasta kotiin ja uuden kerran suunnittelua jo. Nykyään mitään ei tapahdu ilman Tiinaa ja Eliseä. Huomaan kirjoittavani vain viikonlopuista. No, eihän viikolla tapahdu mitään. 

Viimeviikonloppuna piti mennä Tampereelle. Se sitten peruuntui taas ja ikävöinti tuntuu vaan pahalta. Onneksi viikonloppu meni sitten isosiskon kanssa. Ylpeys ja ennakkoluulo ensin leffana sitten kolme lukua kirjana. Koirat on ihania ja pannari on hyvää. Sisko on yksi parhaimmista ystävistä ja ulkona on ihan kaunista yhdentoista aikaan illalla.

Nyt on vuosi siitäkin. Jotenkin aina tulee mietittyä uuden vuoden alussa, kuinka kaikesta on vuosi. Mutta nyt siitäkin on vuosi. Vuosi sitten tänään heräsin Tampereella kovin onnellisena. Kylläpä jostain hetkestä voi pudota ryminällä alas. Kun mietin mitä kaikkea tähän vuoteen näiden hetkien välillä on mahtunut, hymyilyttää ja itkettää samaan aikaan. Kumpaa enemmän, vaikea sanoa. Mutta nyt eniten hymyilyttää se, miten joku, jonka vuosi sitten tunsi vain nimeltä, voi nyt aiheuttaa hymyn. Joku, josta tahtoo oppia ja muistaa ulkoa millainen se on päästä varpaisiin, laskea kaikki hiukset sen päässä ja oppia millainen se on kun se nauraa. Tai itkee. Millainen sen rintakehä on kun se nousee ja laskee kun se hengittää. Olisi vain kiva uskaltaa laskea kilvet ja ottaa vastaan se kaikki siitä. Uskaltaa pyytää sitä kertomaan. Ja sekin vähän hymyilyttää, miten joku joka merkkasi silloin vuosi sitten paljon, ei ole enää mitään. Ei tarvitse olla, ei halua sen olevan mitään muuta, kuin se ihminen joka oli joskus kaikki, mutta nyt ei ole enää sitä. Mun kaikkeni ei koostu enää vain yhdestä ihmisestä. Se koostuu monista asioista ja joskus mä vielä huudan hymyillen sitä kaikkea kovaan ääneen kesäyöhön mun lempipaikassani. Vain niiden läsnäollessa, jotka ovat osa sitä mun kaikkea. Joskus mä vielä uskallan.

♥Clarissa.